Pidä huolta on ollut aina lempikappaleeni, joka saa voimakkaita muistoja nousemaan pintaan. ”Sillä jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa”
Tämä kertosäe on jäänyt voimakkaasti mieleeni.
Auttaminen on tärkeää niin isoissa kuin pienissäkin asioissa. Erityisesti lasten ja nuorten auttamisen varhaisessa vaiheessa olen kokenut tärkeäksi. Moni nuori kokee määrittämätöntä pahaa oloa, jota ei osaa nimetä. Mutta kun yhteys toiseen ihmiseen syntyy, voi pahaolo löytää väylän ulos. Tässäkin on tärkeintä yhteys ja puhuminen, asian jakaminen, joka on keino paranemiseen.
Nyt Mieli ry:n kampanja – ”Pidä huolta” – kerää rahaa tärkeälle asialle juurikin nuorten mielenterveystyöhön ja ilokseni huomasin heidän kampanjakappaleensa olevan vanha klassikko:”Pidä huolta”.
Työssäni mielenterveys -ja päihdehoitajana olen huomannut, että liian moni ihminen jää huoliensa ja sairautensa kanssa yksin.
Kohtaamisessa on tärkeää olla välittävä ihminen, joka kuuntelee ja pyrkii auttamaan. Aito välittäminen, vaikka vain yhden tärkeän ihmisen taholta, auttaa selviytymään elämässä eteenpäin. Jokaiselle on myös tärkeää löytää omaan elämään tarkoitusta ja merkityksellisyyttä, kuulua johonkin porukkaan.
Kaikki meistä tarvitsevat rinnalla kulkijaa ja välittäjää. Maailmassa ollaan aina yhteydessä muihin ihmisiin ainakin jollakin tavalla.
Sitten tuli korona.
Jotenkin hekin, jotka olivat vahvassa yhteisössä eikä olleet tottuneet olemaan yksin jäivät nyt yhteisön ulkopuolelle. Moni jäi etätyöhön omalle kotitoimistolle. Opiskelijat olivat etäkoulussa kotoa käsin. Moni koki yksin jäämisen kuin lauman ulkopuolelle jäämisen. Olo on turvaton ja ulkopuolinen, jopa hylätty.
Olen työvuosien aikana huomannut miten yksinäisyys myös sairastuttaa tai lisää oireilua. Ihmiselle voi tulla voimakas yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne. Puhutaan jopa syrjäytyneisyydestä ja eristäytyneisyydestä. Ihmiselle tämä voi olla vapaaehtoinen tai monien asioiden summana tapahtunut tilanteeseen ajautuminen. Pahimmillaan kokemuksen tasolla tämä on hylkäämiskokemus, trauma, ja altistava tekijä psyykkiselle sairastumiselle ja/tai päihderiippuvuuden syntymiselle.
Sanonta:”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo” pitää todella paikkansa. Asioiden jakaminen tuo iloa. Jos et taas pysty kokemuksiasi jakamaan, olet sekä ilojen, että surujen, sekä omien ajatuksien kanssa yksin. Tällöin on mahdollista, että huolet paisuvat suuremmiksi kuin olivatkaan, tai ilot eivät tunnu enää samalta. Mielikuvitus ja ajatukset pääsevät vapaasti vallalle.
Jakaminen on tervehdyttävää. Koet silloin hyvää mieltä, sekä koet olevasi tärkeä. Sinua kuunnellaan, mielialasi paranee ja huoli kevenee. Toinen ihminen on kuin peili, joka me jo lapsena tarvitaan. Palaute kasvattaa ja saa miettimään omaa toimintaa.
Yhteiset kokemukset ja muistot ovat tärkeitä. Ensimmäinen yhteisö on monesti lapsuuden perhe. Lapsen kasvaessa oma kouluryhmä muodostaa yhteisön, joka tuo turvaa. Kaikki tutut ihmiset ja saman ikäiset luokkatoverit sekä jaetut kokemukset ovat tärkeitä. Aikuisena ystävät, työ-, harrastus tai yhdistysporukka on pieni ryhmä, jossa kokee olevansa hyväksytty ja mukana
tekemässä. On turvallista liittyä toiseen ihmiseen ja jakaa ajatuksia – tehdä yhdessä asioita. Yhteenkuuluvuuden tunne, yhdessä tekemisen ilo – nämä kokemukset muodostavat positiivista mielenterveyttä.
Mutta mitä sitten kun ryhmää ei enää ole?
Mitä sitten kun jäät liian yksin kotiin?
Yksi ei tee kuviota, monet muodostavat kuvan.
Koronavuodet ovat olleet minulle henkilökohtaisesti raskaita. Ne ovat haastaneet yhteisöllisyyden, yhteenkuuluvuuden ja jakamisen. Olemme vaeltaneet yksin tai korkeintaan lähimpien ihmisten kanssa. Meidät eristettiin suvun vanhimmista, suojelimme heitä, mutta samalla olimme fyysisesti erossa.
Puolitoista metriä turvaväliä – ei, laitetaan sittenkin kaksi.
Toinen ihminen alkoi olla enemmän uhka kuin mahdollisuus. Opimme pitämään välimatkaa, nyt alamme etsiä taas yhteyttä toisiin ihmisiin uudelleen.
Yhteiset kohtaamispaikat ovat varovasti avanneet ovensa, kullakin ryhmällä nämäkin omansa: lapsiperheillä, vanhuksilla, yksinäisillä. Mutta meitä kutsutaan taas yhteen. Vertainen, oma rinnalla kulkija, ryhmä mihin voi kuulua. Se on niin tärkeää. Nykyisin osataan myös arvostaa kokemusasiantuntijoita, jotka jakavat omaa tarinaansa selviytymisestä.
Toivo on vastalääke yksinäisyyteen. Ehkä minä kuulun johonkin, ehkä minäkin olen jollekin tärkeä. Ehkä elämä saa merkitystä.
Onko yksinäisyys itsessään sitten jo yhteiskunnan epidemia?
Onhan siitä alkaneet kärsiä lapset, nuoret ja vanhukset. Aikuiset siinä välissä ovat usein kiireisiä tavatakseen ystäviä tai sukua, keskitytään vaan arkeen päivä kerrallaan.
Ulkopuolelle jättäminen ja ikuisuusongelma, kiusaaminen, on aina vaan iso yhteiskunnallinen ongelma. Kiusaaminen johtaa usein kielteisiin seurauksiin ja pahimmillaan vaikuttaa kielteisesti koko loppuelämään.
Miksi minusta sitten tuli kuuntelija ja auttaja?
Luulen suuren syyn olevan sen, kun lapsena koin juurikin yksinäisyyttä ja ulkopuolelle jäämistä. Ala asteella minua myös kiusattiin. Kiusaamisesta seurasi epävarmuuden tunne omasta arvosta ja itsetunnon ongelmia. Vastapainona minulla oli kuitenkin välittävä perhe, sekä erityisesti mummo, joka tuki minua kaikessa. Sisimmässäni tunsin, että tilanne on ohimenevä ja että voin kaikesta huolimatta löytää oman paikkani elämässä. Halusin jo lapsena olla hyödyksi muille ja tehdä hyvää. Onko tämä nyt sitä auttamisen halua?
Tämä kirjoitus alkoi kummuta minusta kuullessani ”Pidä huolta”-kampanjasta. Ajattelin, että voisin tällä kirjoituksella omalta osaltani herättää jonkun ajattelemaan lähellä olevaa yksinäistä läheistä. Voisin olla niiden ääni, jotka toistuvasti jätetään ulkopuolelle ja yksin. Onko sinun lähelläsi joku ihminen, joka on liian yksin – lapsi,aikuinen tai vanhus?
Yhdessä vaan voimme paremmin. Voisiko hänet kutsua mukaan?
Ajattelen niin, että jokainen ihminen on tärkeä omana itsenään ja ainutlaatuinen. Jokainen ihminen ansaitsee jonkun joka välittää.
Pidä huolta – ole toivo paremmasta huomisesta ja se valonpilkahdus pilven raosta tänä harmaana päivänä
Teksti: Sairaanhoitaja Terhi Tolvanen Kuvat: H. Rotta
Kynttilätapahtuma
Mielenterveysviikon avasi itsemurhan tehneiden muistopäivänä pidettävä kynttilätapahtuma, joka tänävuonna tidettiin kahdessa osassa. Kynttilöitä sytytettiin penttilänrantaan Amfiteatterille ja muistohetki pidettiin Joensuun ev.lut. Kirkossa.
Kaunis mutta tuulinen keli muistutti elämän arvaamattomuudesta, ja siitä miten vaikeaa on joskus ylläpitää liekkiä, mutta kylmän kelin vastakohtana kohtaamiset ihmisten kanssa olivat sitäkin lämpimämpiä.
Tapahtuman lopuksi kynntilät vietiin muistolehtoon, missä ne saavat palaa loppuun, suojaisemmassa paikassa, eivätkä ne jää tuuliajolle luontoon.